No niin. Näyttely on nyt ohi ja myymättä jääneet teokset on kannettu takaisin ateljeehen. Laitan ne varastoon jouluun asti, sillä minun pitää odottaa kolme kuukautta ennen kuin voin antaa niitä myyntiin muualle. Tämä on normaali käytäntö näyttelyissä. Vaikka myyntiä oli, niin ei tässä rikastumaan päässyt. Pientä vaivanpalkkaa kuitenkin tuli ja selviydyin hieman plussan puolelle. Tämä oli hyvä, sillä aika ei ole paras mahdollinen kun kaikesta supistetaan.
Fiilis on haikea, kuten yleensä näyttelyn jälkeen. Mietin mistä tämä alakuloisuus johtuu? Onko takki tyhjä kun kaikki on annettu näyttelyn eteen? Toisten taiteilijoiden kanssa kun tästä puhuu, niin aika yleisesti näyttelyn jälkeen porukkaa masentaa tai koetaan outoa henkistä tyhjyyttä.
Näyttelyt ovat tavallaan välietappeja isommalla koko taiteilijauran pituisella matkalla. Kun työskentelee tiettyä näyttelyä varten, niin sitä väkisinkin kasaa itselleen odotuksia teosten laadussa, mediahuomiossa ja myynnissä. Jos ajattelee taloutta, niin tavoitteena on vähintään ettei näyttelystä aiheudu tappiota. Ja tietysti toiveena on runsaammin myyntiä ja haaveena se, että kaikki teokset löytävät uuden “kodin”. Kirjoitin näyttelyn tavoitteista ja merkityksestä jo aiemmin tekstissä Mikä on näyttelyn tarkoitus? Joten en mene nyt tässä tähän tämän enempää.
Ehkä yksi syy masennukseen löytyy epärealistisista odotuksista. Toisaalta jos kykenee asettamaan näyttelylle realistiset tavoitteet – sen ettei mitään mullistavaa tapahdu – niin ollaanko silloin siinä tilanteessa ettei viitsi edes pitää koko näyttelyä? Eli onko näyttelyn pitämisen edellytys hienoinen haihattelu, se että taiteilijalla on lähtökohtaisesti jalat hieman irti maasta faktojen suhteen? Haave ja toive ovat eri asioita kuin realistinen tavoite.
Yksi masennuksen syy liittyy vuorovaikutukseen. Näyttelyn ympärillä on puhetta, pöhinää ja sosiaalisia tilanteita. Tulee palautetta ja tapahtuu kohtaamisia. Ja sitten yks kaks, näyttely on ohi ja kaikki hiljenee. Ja alkaa taas puurtaminen ateljeen rauhassa kohti seuraavaa etappia. Ehkä yksinäisyyden tunne (taiteen tekijänä) ottaa pohjakosketuksen juuri näyttelyn jälkeen? Kohokohdan päältä tipahdetaan arjen kuoppaan, ja elo jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Seuraava syy liittyy teoksiin. Taiteeseen. Näyttelyssä on yleensä esillä uusimpien teosten kokonaisuus, jota on tehty edellisen näyttelyn päättymisestä alkaen. Näyttelyssä näkee aivan konkreettisesti mitä on tullut tehneeksi, mitä on saanut aikaan ja mihin taiteilijana tällä hetkellä kykenee. Tästäkin voi tulla paineina kun pohtii suuntaa, jota kohti kannattaa lähteä seuraavaksi työskentelemään. Pystynkö uudistumaan, kykenenkö tekemään jotain parempaa vai onko vaarana että vain toistan itseäni?
Näyttely on tavallaan siis kompassi, joka auttaa suuntaamaan eteenpäin kohti seuraavaa etappia. On mukavaa, että tällä kertaa kompassi toimii ja minulla on selkeä suunta mihin etenen nyt kun arki ateljeessa alkaa, eikä tarvitse jäädä epätietoisuuteen ihmettelemään oikeaa suuntaa.
